Seiso vahvana, osa 1

Raamatullinen käsitys itsearvosta alkaa aina Jeesuksesta. Ei saavutuksistamme, ei epäonnistumisistamme, ei persoonallisuudestamme tai menneisyydestämme, vaan Kristuksen valmiiksi saatetusta työstä. Kaikki, mitä Jumala haluaa meidän tietävän itsestämme, juontuu siitä, mitä hänen Poikansa on jo tehnyt. Jumalan rakkaus ilmaistiin ristin kautta, missä Jeesuksesta tuli meidän syntimme, jotta meistä voisi tulla hänen vanhurskauttaan. Hän kuoli kuoleman, jonka me ansaitsimme, jotta me emme koskaan maistaisi kuolemaa. Häntä kuritettiin, jotta meillä voisi olla rauha Jumalan kanssa. Hänet hylättiin, jotta meidät voitaisiin hyväksyä. Hän voitti synnin, jotta synnillä ei enää olisi valtaa meihin. Hän nousi kuolleista, jotta ylösnousemuksen elämä voisi virrata meissä jo nyt. Hän voitti paholaisen, jotta pelko ei enää hallitsisi sydämiämme. Hän teki meistä kanssaperillisiä itsensä kanssa, teki meidät kelvollisiksi perintöön ja avasi meille kaikki Jumalan lupaukset.

Hänessä olemme vapaita lain kirouksesta. Tämä on se perusta, jolla terve minäkuva seisoo.

Yksi Raamatun kaunein kuva palautetusta arvokkuudesta on kumaraan taipunut nainen Luukkaan 13. luvussa. Kahdeksantoista pitkän vuoden ajan hän ei ollut kyennyt suoristautumaan. Kertomus kuvaa hänen tilaansa vahvasti: häpeä on heikkouden henki, ja se tekee vaikeaksi katsoa maailmaa suoraan silmiin. Tämä nainen eli fyysisessä kivussa, mutta myös emotionaalisessa eristyneisyydessä. Ihmiset tuijottivat. He tuomitsivat. He ihmettelivät, mitä hän oli tehnyt ansaitakseen tällaisen kärsimyksen. Häpeä taivutti hänet alas kauan ennen kuin selkäranka sen teki. Ja kuitenkin Jeesus näki hänet. Hän kutsui hänet eteen. Hän puhui vapautta hänen ylitseen. Ja sitten hän nimesi hänet – ei hänen tilansa, ei hänen menneisyytensä, ei hänen maineensa mukaan, vaan hänen liitto-identiteettinsä mukaan: "Abrahamin tytär." Hän kuului joukkoon. Hänellä oli merkitystä. Hän kantoi arvokkuutta kauan ennen kuin hän kantoi parantumista. Jeesus palautti hänen ryhtinsä palauttamalla hänen identiteettinsä.

Monet uskovat, ja jopa monet seurakunnat, elävät samassa kumarassa hengessä. Pienet seurakunnat kuvaavat itseään usein "vain pieneksi seurakunnaksi", ikään kuin sana "vain" voisi koskaan kuulua Valtakunnan sanastoon. Mutta Jeesus asettaa sinapinsiemenen ja hapatteen vertaukset välittömästi tämän parantumiskertomuksen jälkeen. Se ei ole sattumaa. Valtakunta kasvaa siitä, mikä näyttää merkityksettömältä. Jumala iloitsee käyttäessään sitä, minkä maailma sivuuttaa.

"Vain" ei ole sana, joka kuuluu hänen silmissään. Kun näemme itsemme pieninä, heikkoina tai merkityksettöminä, katsomme maahan sen sijaan, että nostaisimme katseemme taivaaseen. Kristus, Parantaja, tekee edelleen työtään ja suoristaa kansaansa, jotta se voisi nähdä maailman toivon kanssa uudelleen.

Taistelu terveestä minäkuvasta ei käydä peilin edessä vaan sydämessä. Suuri osa omasta energiastani meni aiemmin siihen, että estin muita näkemästä epävarmuuttani. Tämä on inhimillinen tila. Piiloudumme saavutusten, huumorin, vertailun, täydellisyyden tavoittelun tai hiljaisuuden taakse. Rakennamme muureja, tai puhumme liikaa, tai vaadimme itseltämme liikaa. Pelkäämme, että meidät nähdään sellaisina kuin todella olemme.

Mutta raamatullinen itsearvo ei rakennu teeskentelylle. Se rakentuu totuudelle – totuudelle siitä, kuka Jumala on, ja totuudelle siitä, keitä me olemme hänessä. Kun alamme nähdä itsemme hänen silmiensä läpi, jotain merkittävää tapahtuu: nöyryys korvaa itsekeskeisyyden, avoimuus korvaa pelon, ja kyky vastaanottaa korjausta muuttuu siunaukseksi uhan sijaan. Huomaamme, että voimme jakaa heikkoutemme häpeilemättä ja siunauksemme ylpeilemättä. Lakkaamme olemasta kriittisiä, koska meidän ei enää tarvitse suojella itseämme.

Alamme tuntea, että kuulumme joukkoon, emme siksi, että olemme vaikuttavia, vaan siksi, että olemme rakastettuja.